"Teillä on ihan lentokonevarustus", sanoi taksikuski. Ajoimme viiden aikoihin aamulla läpi hiljaisen Helsingin. Kentällä kaikki sujui nopeasti ja ongelmitta, jäi aikaa käydä aamukahvillakin.
Koneen ikkunasta oli jännää katsoa lehtokoneiden jäänestoainetta ruiskuttavia autoja, jotka olivat kuin robotteja. Jäänesto aine pöllysi ja mieleen hiipi epäilys, että mitäköhän myrkkyä sekin mahtaa olla. Tuntuu tekopyhältä potea huonoa omaatuntoa ympäristömyrkyistä ja hiilijalanjäljestä, koska täysin tietoisena lentämisen ympäristöhaitoista en silti tiedä kivempaa kuin matkalle lähtö. Lentäen ja kauas. Aina kun se on mahdollista lähden hyppien keikkuen reissuun. Nyt vähän hissukseen, koska vieläkin köpötän kepin kanssa. Koneessa luin päivän Hesaria ja siellä kerrottiin just sopivasti jäänestoaineesta. Juha Salonen oli kirjoittanut kuinka lentokentän lähellä sijaitsevan Kylmäojan asukasyhdistys oli tehnyt tutkintapyynnön poliisille jäänestoaineen päästöistä vuonna 2008. Aine on kuulemma saastuttanut Kylmäojan entisen haaran.
Jäänestoon tarkoitettu propyleeniglykoli on alkoholi, joka liuetessaan syö vedestä hapen ja haihtuessaan se levittää ympäristöön voimakasta epämiellyttävää hajua.
Meillä oli koneen vaihto Berliinissä, joka oli paksun pilvipeitteen alla. Lunta ei sentään näkynyt missään. Koneen vaihtoon oli yli kaksi tuntia. Istuimme kahvilassa näpräämässä kännyköitämme. Opettelin WLANin virittämisen ja työläästi pääsin googleen ja FB:hen. Ihmettelen ihmisiä, jotka jaksavat niitä pikkunippuloita nikuttamalla roikkua FB.ssä tai netissä. Itse en viitsisi kuin pakon edessä. Lorvailimme window shoppaamassa ja menimme portille. Heti huomasi, että USAan ollaan menossa. Vaikka meidät oli checkattu sisään Helsingissä, jouduimme tekemään sen uudestaan. Käsipakaasi avattiin ja minut taputeltiin molemmin puolin päästä varpaisiin. Rintsikoiden metallikaaretkin käytiin hienotunteisesti läpi.
Lähtö oli myöhässä ja yllättävän pieni odotustila oli tupaten täynnä. Airbus A300:seen mahtuu 300 ihmistä ja vaikutti siltä, että kone oli täynnä.
Lentokenttä bussissa istuin pyöreäkasvoisen, farkkuhaalariin pukeutuneen miehen viereen. Hän katseli meitä hetken, avasi passinsa, työnsi sen nenäni eteen ja sanoi. "Någo ordning har de i den här bussen." Hänen sukunimensä oli Finne. Finne oli riikinruotsalainen, mutta syntynyt Pietarsaaressa. Sen kuuli vieläkin hänen aksentistaan. Kerroin, että äitini on Vaasasta ja sittenhän me jo oltiin vanhoja tuttuja. Hän oli menossa risteilylle Länsi-Intian saaristoon ja sieltä laivalla Rotterdamiin. Finne kehui kuinka hyvin kaikki oli sujunut Air Berlinin kanssa: "Och det är fint om man tänker att det är folk som har förlura två krig." 
Ilahduin heti, kun koneeseen mennessä sai poimia itselleen Sternin, saksankielisen Cosmopolitanin ja Floridan matkailulehden. Rakastan aikakauslehtiä, kaikenlaisia vaikka en osaisi edes kieltä. Se on varmaan perua isäni paperikaupasta, koska lapsena jo tykkäsin katselle kuvia lehdistä. Lehdet eivät pettäneet nytkään. Koneen ikkunasta paistavassa komeassa aurinkoläiskässä kuvasin lehtien hienoja ja mielenkiintosia kuvia. Tässä iässä tietysti haluaisi olla sielukkaasti ikääntynyt. Ovathan kuvat vanhasta Elisabeth Taylorista paljon mielenkiintoisempia kuin nuorten sileiden naisten kuvat. Jaska haluaa ajaa Key Westiin. Siihen kuuluu tietysti Hemingway, vanhus ja meri. Hemingwayn kotitalo Key Westissä on nykyään museona. Minä odotan Key Westiltä aitoa Key Lime Pieta. Floridan limet ovat kuulemma aivan erimakuisia kuin meidän kauppojemme kovat vihreät pallerot. Kymmenen tunnin lennolla ehtii puuhat kaikenlaista. Kuvasimme pöytään tulevia heijastuksia, torkuimme ja askartelimme lounaan kanssa. Pieni ääni taas piipitti päässäni lentokoneaterioiden aiheuttamasta jätekuormasta. Ravioli oli kuitenkin käypästä ja makkarajuustosekoitus kamalaa.Jaska oli kelpo savipoika, joka söi kaikki omat sapuskansa ja mun jämät. Olin ajatellut katsovani koneessa uuden Wall Street leffan, mutta pieni telkkariruutu oli niin kaukana, etten nähnyt sitä.Tässä koneessa ei ollut henkilökohtaisia telkkareita tuolien selkämyksissä, kuten Air Francen pitkillä lennoilla. Ennen Miamia, ehdimme vielä puputtaa currywurstit ja kirsikkakakkua, olihan tämä saksalainen lentoyhtiö. Miamin valtavalla kansainvälisellä lentokentällä meidät vietiin kuin karjalauma automaattisella junalla passintarkastukseen. Se sujui hyvin. Keppini ansiosta pääsimme Jaskan kanssa citizen tiskille, jossa ei ollut jonoa. Amerikkalainen ystävällisyys on niin toisenlaista kuin meillä. Minä pidän siitä, vaikka se monen mielestä on pinnallista. Se helpottaa monia asioita ja jos osallistuu siihen asiat saa sujumaan. Tiskillä latino passintarkastaja piti yllä letkeää small talkkia samalla kun minulta otettiin sormenjäljet molemmista käsistä. Aina muistetaan ja ehditään sanoa: "enjoy your visit, have nice day." Voisitteko kuvitella juttelevanne mukavia suomalaisen tai saksalaisen passintarkastaja viranomaisen kanssa? Löysimme aika helposti shuttlen, joka ajoi meidät autonvuokrauskeskuskukseen lentokentän lähelle. Valtava halli oli täynnä eri rent a car -yhtiöitä. Meillä on hyvin kohtuuhintainen punainen KIA. Navigaattorin vuokraaminen olisi tullut kalliiksi, joten päätimme seuraavan päivänä hankkia sellaisen. Ja sen tarpeellisuuden totesimme heti, kun yritimme ajaa pois vuokrakeskuksesta. Teitä oli parissa kerroksessa ja liittymiä sinne sun tänne. Mulla oli kartta ja koitin navigoida, mutta kartalla helpon näköinen reitti Miami Beachille osoittautui aika moninmutkaiseksi parin väärin ajetun liittymän takia.
Miami on yksi USAn kaupungeista, joissa on eniten rikollisuutta. Opaskirjoissa nimenomaan kehotetaan välttämään ns. vääriä alueita ja jos tulee yöllä Miamiin, vuokra-auto kannattaa hakea vasta aamulla juuri sen takia ettei eksy kentän lähellä oleville vaarallisille alueille. Onneksi oli vielä iltapäivä ja me tietysti ajoimme ovet lukittuina. Ympäristö ei näyttänyt lomaparatiisilta. Loppujen lopuksi pääsimme MacArthur Causewaylle, joka menee suoraan Washington Avenuelle, jossa meidän hotellli on. Washington Avenue oli hyvin samanlainen kuin monet kadut Kanarilla. Kauppoja, hotelleja, ravintoloita, mopo- ja fillarivuokraamoita ja supermarketteja. Oneksi sentään palmuja. Löysimme helposti Clay Hotellin numerosta 1438, Espanola Wayn kulmasta. Olin löytänyt hotellin googlaamalla ja jotkut nuoret globetrotterit kehuivat sitä. Se oli vaaleanpunainen ja oven edessä oli iso lasikuituinen flamingo. Clay Hotelli on vanha, mutta kunnostettu. Kadulla oven edessä oli Valet Parking parkkeerausfirman tiski ja annoimme siitä paikasta avaimet sinne, koska Miamissa pysäköinti ei ole ihan helppo juttu ja auto on myös vartioitu yöllä. Hotellin aula oli täynnä vanhoja valokuvia, siellä oli vanha parturintuoli ja kuluneita nahkasohvia. Tunnelma ei ollut ollenkaan amerikkalainen, tuli mieleen, että tämmöinen hotelli voisi olla Kuubassa. Saimme huoneen toisesta kerroksesta, jossa oli iso oleskeluaula ja takorautainen parveke suoraan Espanola Waylle. Sen edessä oli iso puu, joka oli täynnä keltaisia kukkia. Aulassa istui paljon nuoria matkailijoita tietsikoidensa kanssa. Käytävän seinään oli toiselle puolelle maalattu kuva Costa Ricasta ja toiselle puolelle Kuubasta. Huone oli pieni ja siisti, kulunut tosin, mutta päiväpeitto oli ruusukukallinen. Ikkuna oli sisäpihalle, eikä sieltä näkynyt paljon mitään. Huoneessa oli lavuaarisyvennys. Hotelli on sen takia halpa, koska kahden huoneen välissä on aina yhteinen kylppäri. Jet lagista ja pitkästä matkasta vähän sekapäisinä lähdimme syömään. Emme jaksaneet pitemmälle kuin hotellin yhteydessä olevaan meksikolaiseen ravintolaan. Joka paikassa oli korvia huumaava melu. Joka ravintolassa, joita Espanola Way on täynnä, pauhaa oma musa. Nuoria vaelteli edestakaisin.Monella tytöllä oli pienen pieni kotelomekko, joka on kokonaan paljettien peitossa. Ja niitä piikkareita! Tämmönen terveyssandaaleissa nilkuttava täti ei voi kuin ihmetellä, että niillä koroilla voi edes kävellä. Tytöt oli silti bilettäviä turisteja, eivätkä ammattireiskoja, joita Espanola Wayllä aikoinaan oli paljon, koska se oli kuuluisa bordelleistaan. Ihmisillä oli edessään isoja drinkkejä isoissa laakeissa laseissa. Ilmeisesti mango- ja mansikka daiquireja ja tietysti mojitoja. Luulin tilanneeni raikkaan salaatin, jossa olisi mozzarellaa ja grillattuja shrimpsejä. Eteeni tuotiin valtava kasa raastetta, jonne oli raastettu sekaisin juustoa, salaattia, varmaan jotain muitakin vihanneksi ja porkkanaa. Ei oikein houkutellut, koska juustoa oli niin paljon, että kaikki maistui sille. Söin avokadot, joilla annos oli koristeltu ja ihanat isot grillatut shrimpsit sitruunan kera. Jaskan shrimsit oli peitetty sulatetulla juustolla. Pitää taas muistaa, että olemme maccaroni & cheese -maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti