Reitin kartta

Jaska merkkasi Google-Mapsiin reitin. 

Takaisin Suomeen

14.4.2011 torstai, Miisin Synttärit! Onnea!

Pakkaamisessa ei ollut tulipalo kiire, koska lento oli vasta iltapäivällä. Tietysti oli kirkas ja aurinkoinen päivä, jolloin olisi ollut kaikkein hauskinta lähteä retkelle ja uimaan. Helsingin sulavat lumet eivät kovasti houkutelleet. 

Auto oli tankattava ennen palauttamista ja Jaska olisi halunnut vielä yhdet peurannahkahanskat Home Debotista, mutta unohti kertoa sen Jillille, joka ohjasi meidät suorinta tietä lentokentälle. 

Kiemuraiset liittymät olivat tällä kertaa jo aika helppo juttu. 

Lentokentän viereen oltiin rakentamassa high speed junarataa, eli ilmeisesti samanlaista kuin Kiinan Shanghaista lähtevä maglev. Reitin piti kulkea Miamista Orlandoon ja sieltä Tampaan. Nyt projekti on jäissä kalleutensa vuoksi ja siitä riidellään. Projekti olisi maksanut 2,4 miljardia dollaria, jos nyt ymmärsin oikein. Niin valtavaa rahasummaa en tosin osaa edes hahmottaa. Shangaissa lähtöhalli oli saman näköinen ja olen ajanut maglevilla muutamankin kerran.

Kun Jaska oli palauttamassa autoa, ehdin vähän kierrellä tulkkariostoksilla kentän kaupoissa. Ostin Miselle ja itselleni hassut muovirannekekellot. Minulle täti-ihmisten violettia ja Miselle pinkkiä ja bling blingiä tietysti. Luxury you can afford, oli muistaakseni kaupan slogan. Pyrin aina löytämään hassuja tuliaisia, oikeita Ameriikan hömpötyksiä. Mise sai myös rullan vaaleanpunaisia ruusuntuoksuisia roskapusseja. Lapsenlapset saivat Hello Kitty sähköhammasharjoja. Liquid Smoke aromia ystävän grilliherkkuihin, Wild West Party -kissannaksuja kissa ystävä-Sulolle, prinsessa Ruususen vitamiinipillereitä, tukkarusetteja jne. Kyllä se arki vielä koittaa, kun pitää ostaa kalanmaksaöljyä ja tarjousvessapaperia.

 Ajoimme taas junalla toiseen terminaaliin ja siellä istuskelimme pari tuntia. 

Katselimme tulevia ja lähteviä koneita. Se on edelleen yhtä kivaa kuin lapsena. 

 Lento oli aika raskas, koska se oli yötä vasten. En osaa nukkua lentokoneessa ja taaskin telkkari oli liian kaukana, että sitä olisi voinut zombiena tuijotella. Luin simpukkakirjaani, selasin kaikki saksalaiset lehdet, jotka vain sain käsiini. Tavailin saksaksi julkkisjuorutkin. Kiemurtelin, nikuttelin tekstejä ja selasin kuviani. Kadehdin edessämme olevaa miestä, joka tuikkasi korvatulpat päähänsä, veti nukkupimentimet silmille ja kellahti kahteen penkkiin nukkumaan. Hän näytti nukkuvan koko matkan. 

Ennen Berliiniä aurinko nousi ja hehkutti komeasti koneen siipeä. 

  Berliinissä oli pilvipouta. 

Odottelimme kentällä taas pari tuntia ja kun lopulta pääsi

Helsinkiin lähtevään koneeseen oli helpottunut olo. 

Veti kyllä hieman vakavaksi, kun huomasimme, että meri oli aika pitkälle vielä jäässä Suomen puolella. Kevät oli vähän edistynyt siitä kun lähdimme. 

Olimme kotona vasta lähempänä klo 16. Aikaerosta toipuminen vei muutaman päivän. Matkalaukku on edelleen levällään lattialla ja mieli ei ole vielä ehtinyt kotiin asti. 

Viimeinen päivä tropiikissa

13.4.keskiviikko

Päätimme olla aivan turisteina koko päivän. Söimme motellissa kalkkunavoileipiä ja pakkasimme uimakamat autoon. Ajoimme Key Largoon, joka on Key saarten pohjoisin saari. 

Ensin menimme katsomaan Shell Worldiä. Siellä myytiin kaikenlaisia simpukoita, kotiloita, koralleja ja lahjatavaroita. Koralleja emme aikoneetkaan ostaa, koska niistä ei tiedä mitkä ovat uhanalaisia. Simpukat ovat kovin kauniita, mutta olen ostanut niitä vain Hietsun kirpparilta. Ostimme kirjoja, Key saarten hurrikaanista ja Shell Chic, joka esittelee simpukkakoristeita. Mm. sellaisia, joita merimiehet aikoinaan tekivät. Vaikka ne kuinka edustaisivat huonoa makua, olen ihan heikkona niihin. Minulla on kaikenlaisia rasioita ja taulunkehyksiä, joita olen kirppareilta löytänyt.

Ajoimme uimaan John Pennekampin Coral reef -puistoon. Siellä on uimarantoja, pieni aquarium ja kahvila. Puistosta järjestetään laivaretkiä lasipohjaisissa aluksissa kauemmas suuremmille koralliriutoille. Puistosta saa vuokrata snorkkeleita ja happilaitteita syvempää sukeltamista varten. 

En ollut tullut ajatelleeksi, että rannat olivat terävien pienten korallikivien peitossa ja siellä oli mahdoton olla paljain jaloin tai mennä uimaan ilman tossuja. Onneksi kahvilan yhteydessä oli pieni myymälä, josta sain uimatossut.

Suurin osa ihmisistä oli tullut snorklailemaan, koska vedet ovat rauhallisia ja siellä on kymmeniä korallilajeja ja satoja erilaisia kaloja. Lähellä rantaa oli myös espanjalainen hylky, joka oli merkattu poijulla. Suolaisessa vedessä oli helppo uida. Emme vuokranneet snorkkeleita vaan nautimme vain lämpimästä vedestä.

Lisää kuvateksti

Söimme valtavat hodarit ja katselimme merelle. Kestää pitkään ennenkuin voi taas istua kolmenkymmenen asteen lämmössä ja uida reilusti yli kahdenkymmenen asteen lämpöisessä vedessä.

Ajelimme kauemmas Key Largoa ja löysimme toisen rannan, Harry Harris Parkin. Sinne ajettiin hauskan pienen omakotialueen halki. Harry Harris on ilmeisesti joku paikallisesti merkittävä henkilö, koska hänellä on oma Avenuekin alueella. 

Ranta oli suoraan avomerelle. Näin arkena se ei edes maksanut mitään. Floridassa on vähän kaikille avoimia maksuttomia rantoja. Se on aika harmi. Aallonmurtajan suojiin oli tehty tyyni ja matala uimapaikka, joka sopii erityisesti pienille lapsille. Siellä ei olisi tarvinnut edes uimatossuja, jotka olivat tarpeen, kun meni aallomurtajan ulkopuolelle uimaan.

Rannalla ei ollut kuin muutama ihminen, pari perhettä ja pari snorklaajaa. 

Iltapäivällä iski jo nälkä ja Jilliltä oli kyseltävä ruokapaikkaa. Jill ehdotti läheistä kalaravintolaa The Snappersia. Red Snapper on Mexikon lahdella elävä kala purppura- tai punanapsija eli Lutjanus campechanus. Se kuuluu ahveniin. 

Red Snapper eli punanapsija.

Paikka oli vallan mainio. Aivan rannassa ja maalattu iloisilla väreillä. Pitkä musta hovimestarinainen ei ollut ihastunut pöydän veivaukseeni. Siellä oli niin monta hauskaa paikkaa, joissa olisin halunnut istua. Oli vaikea valita. Snappersissa oli myös pieni hotelli, jossa oli muutama huone.

Viimeisen päivän kunniaksi tilasimme aluksi mojitoa ja ostereita. Pääruoaksi söimme mahi mahia, joka on dolfiini, Coryphaena hippurus. Sillä ei ole mitään tekemistä delfiinin kanssa, vaikka nimi on niin samanlainen. Se oli erittäin hyvää vaaleaa kalaa. Jaska tilasi myös hogfishiä, Lachnolaimus maximus, joka ei ollut ihan yhtä hyvää kuin mahi mahi.

Snappersin vakiovieraana oli myös haikara, joka tuli norkoilemaan iltapalaa.

Laiturin vieressä ui isoja kaloja ja veneessä oli kitaristi John McKinna, joka soitti letkeää bossanovaa ja vanhoja iskelmiä.

Kertakaikkiaan hauska paikka, jossa varmasti olisi viihtynyt monena iltana. Paikalla näytti olevan monia kantiksia.

Kylläisinä ja tyytyväisinä ajoimme motelliin pakkaamaan.  

Amerikan häntäluu

12.4.2011 tiistai

Aamiaisen jälkeen lähdimme Key Westiin. Se on eteläisin kaupunki Floridan kärjessä. Key West tunnettiin pitkään nimellä Cayo Hueso, joka tarkoittaa luista saarta. Sinne jäi paljon luita 1700-luvun intiaanisodista. Key saaria kutsuttiin myös Los Martires, eli marttyyrit, koska ne näyttivät kärsiviltä ihmisiltä, jotka nousivat merestä. Key Westissä asui pitkään merirosvoja ja hylyn ryöstäjiä. Suositun tarinan mukaan tutkimusmatkailija Juan Ponce de León oli 1500-luvulla etsimässä nuoruuden lähdettä ja "löysi" saarijonon. Key Westistä on Kuubaan vain 150 km.

Siltojen betonireunat olivat heleän turkooseja, tai oikeammin puhtaan aquan värisiä. Niin heleää väriä on Suomesta vaikea löytää. Tien oranssien raitojen kanssa yhdistelmä oli raikas ja iloinen. US Highway 1 kulkee 32 saaren ja 42 sillan yli. US Highway 1 alkaa muuten Key Westistä ja kulkee noin 3900 km Kanadan rajalle. Sunshine Skyway Bridgen jälkeen Seven Mile -silta ei enää ollut tuntunut niin huimalta. 

Key saaret eivät olleet aivan sitä mitä olimme odottaneet. Tien varret olivat täynnä kauppoja, tarjouksia, motelleja ja sitä samaa mitä tien varret USAssa ovat. Veneitä oli ehkä enemmän myynnissä kuin autoja. Kun siltoja ajoi alaspäin, näkyi rantaa ja merta. Harmittelin hiukan, etten ollut perannut netistä motelleja, joita näytti olevan paljon eri tasoisia. Kuponkitarjouksina oli ollut vain reilusti yli sadan dollarin motelleja ja niihin meillä ei ollut varaa. 

Olimme lukeneet, että Grassy Keyssä pääsisi uimaan delfiinien kanssa Dolphin Recearch Centerissä, ja se oli ajatuksena. Kun löysimme Centerin matkakassamme kauhistui hintoja. Uimareissu delfiinien kanssa maksoi noin 185 dollarin + veron. Silti arvostan Centerin toimintaa, koska se esimerkiksi ottaa hoteisiinsa delfinaarioiden stressaantuneita delfiinejä ja tekee muutakin niiden suojeluun liittyvää tutkimusta ja toimintaa. Me nyt vain satumme olemaan liian varattomia tähän hätään. Key Westissäkin järjestetään laivaristeilyjä, joilla pääsee uimaan delfiinien kanssa. Risteilyihin sisältyy usein ruokaa ja drinkkejä, mutta ne kestävät joko koko päivän tai tunteja kuitenkin. Meillä ei enää ollut kuin 2 päivää. Päätimme jättää uimareissun toiseen kertaan.

Alkumatka Key Westiin oli hauskempi kuin loppumatka, joka oli suorastaan pitkästyttävä. Löysin radiosta espanjankielisen aseman, josta tuli hauskaa kuubalaistyylistä musaa. Meri oli paikoittain turkoosin sininen ja tietä seuraava vanha rautatie vaikuttava. Vanhan rautatien historia on aika karu.

Key Westin kukkoja.

Key West ei ensin ollut muita USAlaisia pikkukaupunkeja kummempi. Kävimme postissa, jossa Jaskan paita herätti taas hilpeyttä. Ajoimme vanhan kaupungin parkkihalliin ja kävelimme idyllisten puutalojen ohi satamaan. Livahdin hienoon, siivottomaan kalliiseen vaatekauppaan ja sovitettuani läjän ihanuuksia Jaskalta meni onneksi hermo. Lähdimme siitä paikasta, mikä oli visani pelastus, koska muutaman yöpymisen hinnalla olisin saanut vasta kesähameen ja hihattoman t-paidan. Ehkä…. salaa… jään kaipaamaan niitä. (Kunhan visalasku tulee, olen kiitollinen Jaskan hikisestä hermarista.) Turisteja vilisi jokapuolella, eikä ollut edes sesonki. 

Kävelimme Sloppy Joe'sin baariin, joka oli kuulemma Hemingwayn kantis. Se oli tupaten täynnä ja meteli oli sen mukainen. 

Karkasimme muualle syömään. Jaska otti lobstertailin ja minä kanasalaattia. Laatuun nähden Key West on siivottoman kallis, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Kaikki on kallista. Ja ainahan on kivaa istua ulkopöydässä ja katsella katuvilinää. USAssa näkee harvoin avoimesti kännisiä ihmisiä, mutta Key Westissä juopuneita miesporukoita ja keski-ikäisiä naisia hortoili pitkin olut- ja drinkkimukit kourassa. Jotenkin tuli mieleen Hangon Regatta. 

Sivukatujen hauskat ja kauniit vanhat puutalot puutarhoineen ja koristeineen olivat viehättäviä, mutta muuten Key West ei ollut meidän paikkamme. 

Satama oli täynnä kirjaimellisesti yli miljoonan dollarin veneitä, risteily- ja huvikalastusaluksia, ravintoloita, bilettäjiä, koväänistä musaa ja matkamuistokauppoja. 

Olin halunnut maistaa aitoa Key Lime Pieta ja löysimmekin Key Lime Pie bakeryn. Key Lime Pien salaisuus on saarten limeissä, jotka ovat kellertäviä, pieniä ja vähemmän happamia kuin meidän kauppojemme. Piirakasta on monia reseptejä, mutta aina siinä on kondensoitua maitoa. Varmaankin siksi, että tässä kuumuudessa maito säilyy huonosti ja sitä opittiin nopeasti tölkittämään. Ruoka- ja leivontablogeista löytyy satoja reseptejä piirakalle. 

Olin aika pettynyt, kun kahvia sai vain kertakäyttömukiin ja pie tarjottiin läpinäkyvästä muovisesta kertakäyttöpakkauksesta. Pyysin lautasta saadakseni kuvata sen kunnolla ja myyjät olivat hyvin hämmästyneitä ja sanoivat ettei se ole tapana. Sanoin kääntäväni reseptejä ja haluan ottaa kunnollisen kuvan aidosta Piestä. Pitkin hampain sain ruman kertakäyttölautasen. Tässä maassa ei juuri näe kauniita kattauksia kuin lehdissä ja kirjoissa. Naplesin rantaravintolassa oli tähän mennessä paras kattaus.

Sisäpihalla oli karppiallas ja bambuinen suihkulähde. Olimme Jaskan kanssa samaa mieltä, että Meridianissa Weidmann'sin Black Bottom Pie oli monta kertaa parempi. Ja se tarjottiin sentään posliinilautasella. Tämä oli yhtä yli mainostettu kuin aito Sacher torttu Wienin Hotel Sacherissa. Se on minun mielestäni kuiva ja kitkerä. Fazerin Sacher on mehevämpi ja maukkaampi. Kirjoittelimme pöydässä rauhassa kortteja.

Luulimme näkevämme kuuluisan Key Westin auringonlaskun parkkihallin ylimmästä kerroksesta, mutta se laskikin suuren hotellin taakse. Se, että aurinko laskee mereen on varsinkin itä-rannikon amerikkalaisille kova juttu. Hotellin kattoterassi oli täynnä katsojia ja helikopteri ja pienkone surrasivat kierrättäen turisteja katsomaan auringon laskua. Parkkihallin viereisen talon kattoterassilla oli yksityinen auringonlaskuillallinen. 

Emme ehtineet merimuseoon emmekä Hemingwayn kotitaloon. Olimme aamupäivällä lähteneet aika myöhään liikkeelle. Ajoimme ohi Ernestin kotitalon, mutta sitä ympäröi korkea tiiliaita. Käytyäni Key Westissä ymmärrän miksi opaskirjassa kerrotaan, että Hemingway sanoi huhun mukaan:"I'd rather eat monkey shit than die in key West." 

Ajoimme pimeässä takaisin Florida Cityyn ja nukahdimme aikaisin.